Onnistumisia

Tähän päivään on tuonut iloa pieni lumikerrostuma ja pitkästä aikaa onnistuneet häiriötreenit.

Ennen treenejä Joikun kanssa touhuttiin pihalla ja nautittiin lumesta. 

Sitten lähdettiinkin taskut täynnä herkkuja keskustaan pojan kanssa. Olemme pienellä porukalla järjestäneet säännöllisen epäsäännöllisesti pieniä häiriötreenejä.  Treeneissä jokainen koirakko on tehnyt omia tottelevaisuusharjoituksiaan muiden koirien ja ympäristön tuomassa häiriötilanteessa. 

Joiku on ollut pikku pennusta lähtien ollut äärimmäisen häiriöherkkä. Vilkkaus ja äänekkyys siihen lisättynä ei ole mikään helppo yhdistelmä. Olemme harjoitelleet häiriötä kursseilla ja omissa treeneissä alle kolmikuisesta lähtien ja vieläkin asian kanssa tehdään kovasti töitä. Viime aikoina on  harjoittelu ollut koulun takia vähemmällä ja se kyllä on myös näkynyt.

Olen viime aikoina mennyt itseeni ja yrittänyt tutkiskella ja keskittyä omaan toimintaani koiran kanssa. Olen yrittänyt miettiä, miksi Joikun toiminnassa ei ole tapahtunut muutosta, vaikka olen parhaani mukaan koiraa kouluttanut. Johtajuutta olen alkanut korostaa enemmän kaikessa toiminnassa kaikkialla. Treenneissä keskityn hengitämään, rentoutumaan jne. Rentoutuminen on välillä melko vaikeaa, koska stressaannun helposti, jos kaikki ei sujukaan suunnitelmien mukaan. Samalla olen menetelmiäni, lukenut ja kysellyt neuvoja ja vinkkejä kouluttajilta, kasvattajalta ja ystäviltä. Oikeilla jäljillä olen ollut, mutta kehitettävää on...

Päätin asettaa tänään treeneihin yksinkertaisen tavoitteen, johon meillä olisi mahdollisuus: tavoitteena oli päästä rauhassa, hiljaa ja hallitusti autolta treenipaikalle, joka oli tällä kertaa keskustassa. Siinäpä olikin tavoitetta! :D Joiku kiihtyy yleensä heti autosta poistumisen jälkeen. Autosta poika saa tulla ulos, kun istuu hiljaa paikallaan ja pyytää  lupaa kontaktilla. 

Ensimmäinen haaste autosta poistuttaessa oli näyteikkuna, jossa hyppeli kumma musta, pitkäkarvainen ja äänekäs koira -.- Jjjep. Joikuhan se siellä, mutta ei poitsu sitä voinut millään ymmärtää. Joikun rauhoittuessa lähdettiin kävelemään treenipaikkaa kohti. Aina, kun Joikun hihna kiristyi tai se alkoi tuijottelemaan ihmisiä, koiria tai jmv, sanoin merkkiäänen ja käännyin kävelemään takaisin autolle päin. Naksuttelin samalla kontakteista ja hiljaisuudesta. Siinäpä sitten käveltiin edes takaisin, mutta lopulta pääsimme treenialueelle asti harjoittelemaan! Koira oli ihmeen rauhallinen ja parhaimmillaan pelkkä merkkiääni (ä'ää) katkaisi muualle tuijottelun. 

Enpä olisi voinut tyytyväisempi olla! Joikua oli niin ilo katsella, sillä se oli rentoutunut ja selvästi iloinen eikä jännittynyt ja äänekäs elosalama, joka ei tiedä miten päin pitäisi olla ja käyttäytyä.  Vielä on töitä edessä, mutta tällaiset onnistumiset valaa ihan erilailla uskoa omaan tekemiseeni ja koiraan. 

Tästä on hyvä jatkaa! :)